Hitaasti lyö kello lyöntejään
siitäkin loppuu veto, loppuu voima
koko maailmasta, enteilyä tuhon
on myös tuo, mitätön kello.

Siitä käy aika vähiin,
vähiin käy elämän askel,
joka muutenkin jäi lyhyeksi,
liiankin lyhyeksi.

Ne mustat pilvet saapuu
jotka noutaa pois auringon
sen ainoan valon,
valon ikuisuuden.

Ja nähdä voin myös itse,
miten hiljalleen peittyy
harmauteen tämä maa,
jota kotina pidin.

Eikä kauaa ole aikaa
Ei kello enää kulje
Ei lyö lyöntejään
Ei hoida annettua tehtävää.

Kohta väistyy myös pilvet
niitä ei enää tarvita.
Ei peitoksi auringon,
eikä katoksi sateen.

Taukoaa hiljalleen tuuli,
joka joskus riuhtoi irti
juurineen maasta puut.
Nyt sen työ on loppunut.

Pysähtyy aika, pysähtyy ikuisuus.
Tässäkö oli se kaikki,
mitä varten eli sukupolvet,
toinen toisensa perään?