Karu polku, joka johtaa
kohti paikkaa tuttua,
se silmiin vedet nostaa,
saa tunteet liikkumaan.

On kivin kukitettu paikka,
tämä vanha, entinen.
On käsitellyt elämän laikka
niiden särmiä silittäen.

Hän ei pysty, ei osaa
katsettaan pois kääntää.
Tämä sisällä syvältä musertaa
terää arvessa se vääntää.

Ihan hiljaa raunion keskellä,
hän seisoo vavisten.
On vanhat haamut vierellään
ne kiertää kuiskien.

Ei tiennyt mikä käskee
tähän paikkaan varjojen.
Viimein hän sen ymmärtää
maan alle vajoten...