Oli ajatus,
kaunis ajatus, joka
hetkeksi sai selkäänsä siivet.

Se kasvoi,
puhkesi kukkaan ja
loi lisää kauniiden ajatusten alkuja.

Oli teko,
tekemätön tai tehtynä ruma,
joka tappoi kaiken kauneuden,
jättäen jälkeensä kuihtuneen
ajatuksen.

Tämä ajatus,
ehkä se herää henkiin uudelleen,
tai jää ikuisesti kuihtuneena makaamaan
versomatta uusia kauniita asioita.

On niin paljon asioita mistä pitäisi puhua. Liian paljon.
Ajatusten röykkiöt kasautuvat isoiksi massoiksi
ja aiheuttavat oikosulun mielissämme.
Pelottaa, että jää huomaamatta tärkeitä asioita,
jotka liukuvat salakavalasti ohi silmiemme
jos emme niitä ajoissa huomaa.

Yhteiseen päämäärään pyrkiminen on se tärkein asia.
Silloin kun katsotaan samaan suuntaan
on helpompi luottaa siihen,
että edes jotain tehdään oikein.
Silti, vaikka tässä hetkessä ollaan yhdessä
on jokainen kuitenkin pohjimmiltaan niin totaalisen yksin.

Eikä mikään takaa sitä, että loppu on onnellinen,
vaikka me tekisimme niin kuin kaikki "avain onneen" kirjat kehottaa.
Kukaan ei tiedä kuitenkaan, mitä tuleman pitää.
Kukaan ei pysty oikeasti ennustaa tulevaisuutta niin,
että siihen pystyisi täysin luottamaan.
Kortit on jonkun korkeamman käsissä,
jonkun, joka lätkii niitä pöytään sattumanvaraisesti,
välillä nauraen, välillä ehkä jopa itkien.

Onko se joku kohtalo, vai jotain suurempaa,
sitäkään me emme ehkä koskaan saada tietää...
Vasta tulevaisuus näyttää sen,
mitä me tänään niin paljon mietimme
ja minkä takia menetämme unet.
Yksi sanonta on mielestäni ylitse muiden,
joka kuvaa parhaiten tätä meidän hullua taivalta tällä pallolla:
ELÄMÄ ON!!

Karu polku, joka johtaa
kohti paikkaa tuttua,
se silmiin vedet nostaa,
saa tunteet liikkumaan.

On kivin kukitettu paikka,
tämä vanha, entinen.
On käsitellyt elämän laikka
niiden särmiä silittäen.

Hän ei pysty, ei osaa
katsettaan pois kääntää.
Tämä sisällä syvältä musertaa
terää arvessa se vääntää.

Ihan hiljaa raunion keskellä,
hän seisoo vavisten.
On vanhat haamut vierellään
ne kiertää kuiskien.

Ei tiennyt mikä käskee
tähän paikkaan varjojen.
Viimein hän sen ymmärtää
maan alle vajoten...

Hitaasti lyö kello lyöntejään
siitäkin loppuu veto, loppuu voima
koko maailmasta, enteilyä tuhon
on myös tuo, mitätön kello.

Siitä käy aika vähiin,
vähiin käy elämän askel,
joka muutenkin jäi lyhyeksi,
liiankin lyhyeksi.

Ne mustat pilvet saapuu
jotka noutaa pois auringon
sen ainoan valon,
valon ikuisuuden.

Ja nähdä voin myös itse,
miten hiljalleen peittyy
harmauteen tämä maa,
jota kotina pidin.

Eikä kauaa ole aikaa
Ei kello enää kulje
Ei lyö lyöntejään
Ei hoida annettua tehtävää.

Kohta väistyy myös pilvet
niitä ei enää tarvita.
Ei peitoksi auringon,
eikä katoksi sateen.

Taukoaa hiljalleen tuuli,
joka joskus riuhtoi irti
juurineen maasta puut.
Nyt sen työ on loppunut.

Pysähtyy aika, pysähtyy ikuisuus.
Tässäkö oli se kaikki,
mitä varten eli sukupolvet,
toinen toisensa perään?

Ootko miettinyt koskaan, mitä piirtäisit,
jos pyydettäisiin piirtämään kaunista?
Mitä elämästäsi silloin muistaisit,
jos muistelisit hyviä aikoja?
Olisiko kynäsi väri tumma vai vaalea,
jos värittäisit meidän aikaa?
Olisiko muodot selviä vai vaikeita,
jos kuvittaisit välillemme taikaa?

Pysähdy ja kuuntele, mitä sulle sanotaan.
Ota vastaan kaikki, mitä sulle annetaan.
Älä juokse liian kovaa, elämäsi polkua loppuun.
Niin et näe sitä kaunista, se piiloutuu kiireen huppuun.

Ootko  miettinyt koskaan, mitä laulaisit,
jos tahtoisit kertoa tunteista?
Mitä sydämestäsi silloin näyttäisit,
hyvän vaiko pahan?
Tahtoisitko muistaa ikuisen sadun,
joka kerrottiin vain meille?
Olisiko mielestäsi sun helpompaa,
hypätä seuraavalle sarakkeelle?

Kohtalon kämmen iskee vasten kasvoja,
saa posken punertamaan.
Silmät kostuvat kyynelistä
hämärtäen niiltä heijastuvan kuvan.

Korvissa soi eilinen musiikki,
jota kohtalo soittaa taukoamatta.
Levy pyörii nonstoppina
eikä neula kulu loppuun.

Tuoksusi leijailee huoneesta toiseen,
sitä kohtalo luokseni kuljettaa.
Se kiskoo sitä perässään,
kunnes sillä nenäni saavuttaa.

Kukaan muu ei kohtaloa huomaa.
Ne vaan ihmettelee asioita.
Eivät ymmärrä miksi
kyynel valuu poskea pitkin.

Se on oikein, mitä kohtalo päättää.
Mä saan tärkeät ratkaisut sille jättää.
Se kyllä näyttää oikean tien.
Sen, minneppäin elämäni vien.

Ja nyt mä näen.
Mä näen sen selvästi.
Tähän enää jää en,
on pakko sanoa hyvästi.

Katson maata ruskeaa, johon on kalkkiviivoilla
piirretty elämän valkoinen lanka.
Liian helposti väri haalistuu ja jättää ihmisen
päämäärättä kulkemaan.
Tai vesi silmästä posken uurteita pitkin
maahan tipahtaa ja lanka katkeaa.

Kun yritän lankaa seurata, astun katkokohdista ulos,
tai liian pimeässä en näe haaleaa valkoista väriä.

Mietin, miten mahtumaan saan askeleeni tälle
ohuelle, tahritulle langalle.
Vai voisinko tahallani ohi astua ja itse
elämäni langan maalata?
Eikä kukaan sanoisi matkan tarkoitusta,
tai arvostelisi maalausta.

Kun yritän lankaa seurata, astun katkokohdista ulos,
tai liian pimeässä en näe haaleaa valkoista väriä.

Kun maalaan oman lankani uudestaan,
sekoitan mukaan väriä punaista.
Näin varmistaa voin, etten enää pimeässä eksy,
enkä ohi astu.

On laulu linnun vaiennut, vain tyhjää ääntä tuuli kuljettaa.
Ottaa siipiensä suojaan varovasti tyhjän,
ei siis mitään.
Silti niin varovasti, niin varovasti kuljettaa,
vaikkei kuljeta mitään.

Hellii siivet hipoen hiljaa, kuin luulisi siinä jotain olevan.
Tahtoo pitää kiinni ei mistään,
ei siis mistään.
Tahdo ei luovuttaa, ei tahdo myöntää
kaiken olevan turhaa.

Jos katsoisi peiliin, peiliin tuulien,
vain tyhjää näkisi, näkisi ei mitään.
Eikä ääntä kuuluisi, ei laulua lintujen.
Ei olisi ketään, olisi ei mitään.

Kuljeta kauas, kuljeta hiljaa, silti päästen perille.
On käsky varma, käsky kova, vaikka
tietääkin olevan ei mitään.
Sen päästävä on perille, vaikket kuulisikaan mitään,
ei ole mitään...